Mitä en laittanut Faceen

Mulle tulee päivittäin tilanteita, joista haluaisin tehdä päivityksen Facebookiin. Mutta en tee. Koska ne liittyvät lapsiin, ja olen jotenkin muuttunut varovaisemmaksi sen suhteen, mitä Faceen laitan. Kun mulla on tosiaan yli 800 "kaveria" siellä. Tämä kaverimäärä saattaa tulevaisuudessa muuttua, sillä suurin osa on erään kansainvälisen uskonnollisen yhteisön jäseniä. Minut ja mieheni erotettiin tänä kesänä siitä yhteisöstä ja julistettiin jopa pannaan vaarallisen väärän opin levittäjinä. Pieni osa, lähinnä yhteisön Suomen jäsenistä poisti minut kaverilistaltaan, mutta edelleen ollaan aika isoissa lukemissa. Eli ei oikein enää tee mieli laittaa sinne estottomasti mitä vaan.

Tässä blogissahan voi olla paljon anonyymimpi, mutta kuitenkin kertoa sen, mitä mieli tekee. Joten täältä pesee.

Eräänä päivänä leikkipuistoon tuli pari Hesarin toimittajaa tekemään lapsiaiheista juttua. Olisivat halunneet kuvata meidän Kaksveetä. Kaksvee pelkää kaikenlaisia koneita ja vekottimia, halusi heti vain "äidin sylkkyyn" ja juttu tehtiinkin toisesta taaperosta, joka vähät välitti siitä, että kuvaajatäti yritti sohia sitä kameran objektiivilla silmään. Jos on noin hieno kamera noin pitkällä objektiivilla, niin eikö olisi varaa pitää vähän hajurakoa kuvattavaansa?

Vauva on täyttänyt jo 7 kuukautta, enkä minä ole vieläkään saanut aikaiseksi aloittaa sen vauvakirjan tekemistä. Noh, vähän oma moka, kun en ostanut valmista kirjaa, johon voi vaan nopeasti täyttää tiedot. En löytänyt juuri sellaista kuin halusin, joten ajattelin tehdä itse. Ihan ite! Sitä päivää odotellessa...

Mutta jotain olen kuitenkin saanut aikaiseksikin. Ta no, ME olemme miehen kanssa saaneet aikaiseksi, yksin olisi mulla into lopahtanut aika lyhyeen. Nimittäin:

- vaihdoimme huonekalujen järjestystä, mikä johti siihen, että
- vaatekaapit siirtyivät, mikä johti siihen, että
- konmaritimme kaikkien vaatteet (kyllä, mieskin viikkasi paitansa ja housunsa pystyyn!),
- ostimme laatikoita ja laatikonovia vanhaan Ikean kirjahyllyymme,
- siirsimme lasten lelut pois olohuoneesta,
- lahjoitimme 5 huonekalua Fidalle (Kierrätyskeskuksen noutoa olisi saanut odottaa kuukauden)
- ja mies siirteli vielä eilen - meidän muiden ollessa muskarissa - olkkarissa huonekalujen paikkaa, joten nyt on kuin uusi koti!

Vielä pitäisi järjestellä lasten vaatteita kaappiin, ja löytää paikka ylimääräisille kylpypyyhkeille. Meillä on tällä hetkellä liikaa pyyhkeitä, koska pestään aika usein eikä kaikkia tule edes käytettyä. Mutta en uskalla laittaa niitä ylimääräisiä kierrätykseenkään. Kun perheessä on kaksi pientä lasta, niin voidaan olettaa että oksennus- ja muut taudit tulevat aika ajoin vieraaksemme, ja olen ymmärtänyt, että silloin on hyvä, jos on jokunen ylimääräinen lakana ja pyyhe. Joten yrjötautia odotellessa täytyy säilöä pyyhkeet jonnekin järkevään paikkaan, eikä ylitsepursuilevaan pyyhekaappiin.

On muuten IHANAA järjestellä tavaroita ja laittaa paikkoja kuntoon. Tunne oman elämän hallinnasta lisääntyy eksponentiaalisesti. Se saattaa tietenkin olla vain tunne ja elämän hallinta on ihan yhtä kyseenalaista kuin aina ennenkin, mutta ei se mitään. Tunnekin on tärkeä! Jonain päivänä vielä siivoan Facebookinikin, silloin päästään jo aivan uusiin sfääreihin. Voiskohan FB-kaveritkin konmarittaa?

Porkkanamuffinssit hankalaan aikaan

Oltiin lasten kanssa kuukausi reissussa. Ihmeellisen hyvin se meni, vaikka ihan lopussa tehtiin vielä yllätysvisiitti Ahvenanmaalle. Itse olin jo aika valmista kauraa ja olisin halunnut vaan suoraan kotiin, mutta Jumala järjesti mahdollisuuden poiketa Eckerössä. No me mentiin sitten. Oli todella erikoinen kokemus. Mutta sen mä sanon, että on luksusta, kun ei tarvitse jatkuvasti asua kahden pienen lapsen kanssa yhdessä pienessä hotellihuoneessa. Meidän kämppä on loistava! Miten ihmiset ennen vanhaan asuivatkaan kahdeksan lapsen kanssa jossain tupakeittiössä...? Ne oli varmaan todella hyviä
nukkumaan!

Nyt ollaan oltu viikko kotona eikä vielä olla ehditty imuroimaan. Pyykätty sentään on. Meidän elämämme on tällä hetkellä aika myrskyisää, on opillisia ja suhdekonflikteja muihin ihmisiin ja entiseen seurakuntaamme. On se ihmeellistä, miten asiat voivat yhtäkkiä muuttua täysin, kaikki menee päälaelleen puolessa päivässä.

Juttelin jokunen viikko sitten ystävän kanssa siitä, että haluaisin oppia käytännössä luottamaan Jeesukseen, silloin kun myrskyää. Koska teoreettisesti ja auringon paistaessa on enemmän kuin helppo luottaa mihin vaan. Mutta myrsky sen luottamuksen ja omat vakaumukset koettelee. Noh, muistin juuri tämän keskustelun... Nyt todellakin myrskyää! Ja minulla on oiva mahdollisuus harjoitella luottamista, kun pelottaa. Tämän vuoden mottonihan on ollut "rento ja rohkea", ei ole tarvetta olla rohkea, jollei mikään pelota. Minua todellakin pelottaa ja olen itsessäni epävarma. Haen tukea, viisautta ja mielenrauhaa jokaiseen päivään Jeesukselta. Oiva harjoitus kertakaikkiaan!

Eilen kävi naapuri lapsineen meillä leikkimässä. Laitoin vanhoja kestosuosikkeja, porkkanamuffinsseja. Kun ahdistaa, niin minulla on tapana kääntyä ruoan puoleen. Parastahan olisi, ettei ahdistusmässäilisi, mutta se on varmaan vasta seuraava luottamusharjoitus. En ole siinä pisteessä vielä...

Porkkanamuffinssit

4 dl jauhoja (sämpyläjauhoista saa rouheat muffinssit, tavallisista hienommat)

1 tl leivinjauhetta

1 tl kardemummaa

1 tl kanelia

1 tl suolaa

4-6 porkkanaa raastettuna

1 dl rypsiöljyä (tai muuta neutraalin makuista öljyä)

3 kananmunaa

1-2 muussattua banaania makeuttamaan (voi laittaa myös hunajaa maun mukaan, tai 0,5 dl intiaanisokeria)

loraus sitruunamehua (oman maun mukaan)

Kuori ja raasta porkkanat hienoksi raasteeksi. 

Sekoita kaikki kuivat aineet keskenään. 

Sekoita keskenään munat, öljy, banaani ja porkkanaraaste. 

Lisää kuivat aineet kevyesti sekoittaen. 

Jaa taikina muffinssivuokiin. Vuoat saa täyttää melko täyteen. Paista 200 asteessa noin 20 minuuttia.

Sitä kuuluisaa omaa aikaa

 

Ollaan oltu lähes kolme viikkoa perheen kanssa reissussa. On tosi kivaa tavata ystäviä ja sukulaisia, appivanhempien luona meillä on hyvät tilat ja muutenkin luksusoltavat. Mutta sitten yhtäkkiä eräänä päivänä tunsin, että nyt. Nyt minun täytyy päästä olemaan ihan itsekseni, tarvitsen aikaa ilman imetystä,  hoivaamista, seurustelua. Pitää saada olla vain minä, kulkea ilman vaunuja ja syödä kahvilassa vaikka kaksi pullaa, jos mieli tekee. Kuka muuten sanoo, että saa syödä vain yhden?

Niinpä eräänä päivänä hyppäsin autoon, otin mukaan lompakon ja sanoin, että nähdään sitten, kun palaan. Kuljin kaikessa rauhassa pitkin pikkukaupungin putiikkeja, söin jäätelöä puistonpenkillä, kuuntelin ajaessani juuri sitä radiokanavaa, jota halusin ja niin lujaa kuin halusin. Ai että, teki gutaa olla itsekseen! 

Yleensä supersosiaalisena ihmisenä en liiemmin yksinäisyyttä kaipaa, mutta pienten lasten äitinä se onkin harvinaista herkkua ja sitäkin arvokkaampaa. Oli ihanaa istuskella kahvilassa ja lukea hömppä-naistenlehteä.

Naistenlehdistä puheenollen, tykkään ajatuksesta lukea niitä, mutta käytännössä ne ovat mielestäni sisällöltään sellaista soopaa, etten viitsi niihin aikaani ja rahojani tuhlata. Mieluummin luen blogeja, joissa puhutaan ihan muista asioista kuin meikeistä, seksistä ja laihduttamisesta. Mutta aina välillä tekee mieli istua alas ja selailla naistenlehteä, se on sellainen mukava mielikuva. Yleensä minulle riittää ne lehdet, joita tulee luettua lääkärin odotushuoneessa tai kampaajalla. Jokusen kerran vuodessa repäisen ja ostan oman kappaleen. Useimmiten Kotivinkin, joskus jonkun muun. Vanhemmille naisille suunnatuissa lehdissä on hieman järkevämpiä juttuja, eivät mainoksetkaan ole niitä ihan ärsyttävimpiä.

Äitini kommentoi jokunen aika sitten, että minusta on tullut aila vaativa ja kriittinen. Olen huomannut, että iän myötä tiedän tarkemmin, mitä haluan ja mitä en halua, ja osaan sanoa ei sellaiselle, jota en toivo elämääni. Tämä asenne tekee esimerkiksi shoppailusta hankalaa, sillä haluan sellaisia tavaroita, jotka täyttävät juuri minun tarpeeni, enkä mitää muoti- tai tusinakamaa. 

Onhan se mahtavaa, että tietää, mitä haluaa!

Metsäpihalla

 Yksi lapsuuteni ihanista muistoista on se, kun olin kesällä mummolassa yökylässä ja menin aamuisin yöpaitaisillani rappusille istuskelemaan ja heräämään rauhassa. Tunsin puun ihanan sileyden paljaan jalan alla, katselin mummon pientä puutarhaa, haistelin aamun tuoksua, eikä ollut kiire minnekään. Vaikka mummo asui vain viiden minuutin kävelymatkan päässä kotoani, minusta oli silti ihanaa olla siellä yökylässä. Mummon ja vaarin luona oli aina niin rauhallista, meillä kotona oli aina menoa ja meininkiä. Mummolarauha oli kivaa vaihtelua. 

Nyt täällä Pohjanmaalla anoppilassa on myös puurappuset ja rauhallista. Asiat kulkevat omaa, ennaltamäärättyä rataansa, iltapäiväkahvit juodaan aina, pulla ei ole koskaan loppu, eikä radio ole päällä, telkkarista puhumattakaan. Kotona Helsingissäkään ei ole telkkaria, mutta kuuntelen mielelläni radiota ja päivääni rytmittävät ihan muut asiat kuin iltapäiväpullakahvit.

Kotikerrostalossamme ei ole puurappusia, mutta täällä mummolassa on. Rakastan istuskella aamupäivisin ulkona kupposen kanssa, mietiskellä ja jutella Jumalan kanssa. Appivanhempien pihalla ei kasva nurmikkoa vaan mustikoita. Mikäs siinä, voihan se piha olla metsääkin. Erilaisuus on rikkautta. Se on yksi syy, miksi tykkään käydä täällä; saan kokea konkreettiesti, että asioita voi tehdä monella eri tavalla ja silti kaikilla on mukavaa.

Instant graphics!!!

Juhuu, avasin Instagram-tilin tälle blogille. Tykkään ottaa kuvia, seuraan aika montaa sisustustiliä, mutta henkilökohtainen Insta-tilini on vain pienelle suljetulle joukolle. En halua olla Instassa omalla nimelläni ja naamallani, mutta tällä blogiminällä voin kyllä olla siellä ihan vapaasti. Elikkä Instassa olen nimellä kiitollinen123. Kirjoittelen kaiken lisäksi suomeksi, sekin on uutta. Olen nimittäin vuosikaudet käyttänyt Facebookia englanniksi monien ulkomaalaisten kavereiden takia. Nyt on siis täysin uusi tyyli. Jännää!

Kesäunelmia

Kesä, loma ja Pohjanmaa. Ja hyttyset! Esikoinen on ihan paukamia täynnä, kun "huttuset" ovat pistelleet. Se on jotenkin hauska kuva elämästä muutenkin; harvoin on kaikki täydellisen hyvin. Jos on lämmin kesä, niin on ainakin ne hyttyset, jotka muistuttaa siitä, ettei vielä olla taivaassa. No ja talvella on sitten kaikkea muuta hankalaa, muttei sentään hyttysiä.

Mulla on jotenkin omituinen olo henkisesti. Kaikki on periaatteessa ihan hyvin, lapset ovat terveitä, mitä nyt isommalla on pieni silmätulehdus ja ollaan käyty kaksi kertaa lääkärissäkin. Mutta ei taida olla mitään vakavaa, joten aika ja silmätipat parantaa. Meillä on loma, saadaan nähdä kavereita ja sukulaisia. Auto toimii, voidaan rullailla pitkin Suomea.

Hengellisesti on sen sijaan levottomat ajat. Yritän luoda sellaista suhdetta Jeesukseen, mikä olisi ikuinen ja miellyttäisi meitä molempia, ei vain uskonnollista egoani. Uskonnolisuudesta luopuminen on vaikeaa, olen harjoittanut itseäni siihen surimman osan elämääni, yli 26 vuotta. Kirkosta, seurakunnasta, seurakuntatoiminnasta on tullut herrani, enkä ole tutustunut Herraani kuin kuulopuheista ja kaukaa. Mutta nyt haluan tuntea Hänet, en vain tietää hänestä. Lykkyä tykö minulle!

Tavaroista taas

Esikoinen täytti kaksi vuotta. Onnea meille kaikille!!! Sai lahjaksi kauan kaipaamansa kaivinkoneen, junavaunuja ja hienon junaradan, sekä autoja ja vaatteita. Nyt on taas enemmän siivottavaa päivän lopuksi...

Siivoamisesta puheenollen, ollaan miehen johdolla siivottu kirjahyllyämme. Iso lasti lähti kirppikselle ja osa kirjoista kellariin testataksemme, että kaipaammeko niitä todella. Veikkaan, ettei kaivata. Mutta mistäs sitä tietää, elämäntilanne saattaa muuttua ja silloin ehkä haluaakin lukea jotain tiettyä. Olen kyllä äärettömän onnekas, että mieheni ei ole hamstraaja vaan ennemminkin minimalisti. Itse tykkään siitä, kun on vähän tavaraa, mutta olen todella huono laittamaan sitä pois. Mies on kyllä tässä asiassa apu ja innoittaja. Hänen johdolla ollaan karsittu CD:tä, DVD:tä ja kirjoja ankarallakin kädellä. Loppujen lopuksi onhan kirjastot olemassa! Juuri siksi ei minun tarvitse pitää kotonani kirjastoa.

Täytyy jossain vaiheessa opettaa lapsillekin lelujen karsimista, osan voisi aina viedä kirpputorin keräyslaatikkoon. Mietin myös sitä, ettei aina tarvitse merkkipäivinä saada uusia leluja, ihan hyvin voisi pyytää käytettyjä, kunhan ovat ehjiä. Lapsellehan se lelu on kuitenkin uusi, ja luontoa ja rahaa säästyy.