Kässämuija touhuaa

En ole koskaan pitänyt itseäni käsityöihmisenä. Koulussa kässätunneilla sain yleensä valmiiksi just ja just sen yhden sukan tai lapasen (äiti kutoi kotona kantapään), ompelutyöt taisi sentään valmistua juuri ennen kevätjuhlaa. Yhdeksännen luokan kevätjuhlassa olinkin oma tekemä paita ja liivimekko päällä, kylläpä oli ylpeä olo. Minä ompelin jotain, mitä voi jopa käyttää! Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin liian kärsimätön käsitöihin, menen mieluummin tanssitunnille tai lauluharjoituksiin. En myöskään pidä yksinäni puurtamisesta, yhteisöllisyys on aina ollut harrastuksissani se inspiroiva tekijä.

Pienten lasten kotiäitinä ja vuorotöitä tekevän miehen vaimona ei kovin usein pääse harrastamaan yhteisöllisiä juttuja. Kaksi liikuntahetkeä viikossa olen saanut sentään kalentereihimme sumplittua, niitä tarvitsee niin pää kuin kroppakin. Olin joskus lyhyen aikaa ns ompelupiirissä, se oli todella hauskaa. Juotiin teetä, juteltiin ja jokaisella oli joku oma projekti, jonka parissa nysväsi enemmän tai vähemmän kunnianhimoisesti. Sellaista voisi itse asiassa yrittää viritellä uudestaan. Siinä olisi kyllä oleellisena osana se, ettei tarvitse samalla koko ajan vahtia lapsia ja estää niitä syömästä nuppineuloja...

Parhaat käsityöprojektit ovat mielestäni sellaisia, jotka perustuvat tarpeeseen. On ihan turhaa virkata jotain pannulappuja, joita ei ikinä aio käyttää. Tänä syksynä huomasinkin, että leikkipuistossa seisoskeluun tarvitaan hyvä myssy, jollaista minulla ei ollut. Halusin mielelläni luonnonkuidusta valmistetun ja kivan näköisen pipon, johon mahtuu myös äitinuttura. Mistään kaupasta en sellaista löytänyt, joten päätin kutoa sellaisen itse. Lankakauppa Snurresta löytyi sopiva sinapinkeltainen merino-alpakkalanka ja pyöröpuikot sekä kannustava henkilökunta. Ja mikä tärkeintä, kauppaan pääsi ja mahtui myös tuplavaunuilla. En halunnut tilata lankaa netistä, minusta oli tärkeää päästä hypistelemään omin sormin materiaalia, jonka päähäni laitan.

Yritin aluksi vanhasta muistista alkaa kutoa jotain resorin tapaista, mutta parin yrityksen ja erehdyksen jälkeen luovutin ja tarkistin Youtubesta, että miten se pipo oikein tehdään. Alkuun päästyäni sovelsin mieleni mukaan, eli en esimerkiksi kaventanut huippua kohden vaan vedin vain silmukat langalla yhteen. Jäihän pipon päähän pieni aukko, mutta ei se minua haittaa. Lisäksi oli tärkeää tehdä tarpeeksi pitkä pipo, että sen saa käännettyä koko pään alueelta kaksinkerroin, sillä yksinkertainen myssy ei mielestäni ole tarpeeksi lämmin. On ihanaa, kun saa tavaran, joka täyttää omat vaatimukset!

Olin henkisesti valmistautunut siihen, että saan pipon ehkä keväällä käyttööni, koska kärsimättömyys, osaamattomuus ja kaksi pientä lasta. Mitäpä vielä! Hain langat kaupasta torstaina ja maanantaina piilotin viimeisen langanpätkän. En oikein itsekään vielä usko, että minulla on iloinen ja lämmin pipo.

Jee, minähän osaan!!!

Valmista tuli!

Kutominen osoittautui niin rentouttavaksi ja hauskaksi puuhaksi, että olin oikein pahoillani, kun projekti valmistui. Tajusin, että tässä elämäntilanteessa tarvitsen lisää tällaista. Onneksi huomasin eräässä Facebookin ryhmässä keskustelun tiskiräteistä. Joku mainitsi, että parhaimpia olisivat luonnostaan antibakteeriset kestorätit bambu- ja hamppulangasta. Aaajeee, ajattelin minä ja klikkailin itseni Ekolikan nettikauppaan (Snurresta ei valitettavasti löytynyt sellaisia lankoja, joita olisin halunnut). Tilasin sekä hamppua että bambua, ja nyt odotan malttamattomana, että pääsen virkkailemaan juuri itselleni sopivan kokoisia tiskirättejä. Eipä enää tarvitse ostella ja heitellä roskikseen Chifonetteja. Olen tottunut tiskaamaan sienellä, ehkäpä virkkaan tai kudon itselleni myös tiskisienen. Mitä mahtavuutta!

Elämän pieniä iloja...