Asumme hautausmaan lähellä. Kun kävin vielä töissä, pyöräilin lähes päivittäin hautausmaan läpi ja ihailin vuodenaikojen muuttumista. Nykyään käydään miehen kanssa siellä usein rukouskävelyllä pojan päiväunien aikaan. Mieli rauhoittuu ja oma elämä saa paremmat mittasuhteet, kun ajattelee elämää ja kuolemaa, ihmisiä jotka elivät, rakastivat, vihasivat, suorittivat - ja sitten lähtivät pois. Ja uudet ihmiset tulivat tilalle. Näin se vaan menee, niin kauan kuin tämä maailma on pystyssä.
Minusta on kivaa lukea hautakiviä ja kuvitella, millainen ihminen Kalevi Albert Sallinen olikaan. Täällä pääkaupungissa hautausmaan asukkaat ovat minulle kaikki vieraita, mutta kotikylässäni hautuumaalla on paljon tuttuja, tai ainakin ystävien sukulaisia. On hienoa, etteivät he ole unohtuneita, vaan joku muistaa heidät. Vaikka minä.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar