Göggöä...

Tänään on ollut monin tavoin göggö päivä. Tässä kiitollisuusblogissakin on minusta tärkeää, että voin kertoa ikäviä asioita, koska nekin on totta. Mutta kun ne saa käsiteltyä, voi keskittyä olemaan kiitollinen jostakin. Aina löytyy jotakin.

Aamulla heräsin pienen päänsärkypoikasen kanssa, joka kasvoi hirviöksi iltapäivään mennessä. Olin unohtanut ottaa lääkettä kotoa lähtiessä, mutta onneksi kirkossa kaverilla oli Panadolia. Sen kesti kyllä tosi monta tuntia alkaa vaikuttaa, mutta iltakuuteen mennessä taisi hedari olla ohi.

Hyvän ystävän kanssa tuli konflikti, jonka ratkaisemiseen taitaa mennä tovi. Tulin siitä niin surulliseksi, että itkin pitkään ja vuolaasti, mikä ei tietenkään auttanut päänsärkyyn sitten tippaakaan. Mutta minulla on uskoa ja toivoa, että Jumala saa ratkottua meidän tilanteemme hyvällä tavalla. Lopulta sitten joskus. Kärsivällisyyttä tarvitaan. Ja nöyryyttä mun puolelta, etten ala passiivis-aggressiivisesti kostamaan ystäväni käyttäytymistä minua kohtaan. Haluan keskittyä hyvään hänessä.

Olin suunnitellut kirjoittavani tänään arvostelun eilen näkemästäni tanssiesityksestä, mutta kone reistaili ja ohjelmat jumitti, niin että meinasin jo luovuttaa. Vaikka olin pyytänyt äidin lapsenvahdiksi juuri siksi, että saisin rauhassa kirjoittaa. Lopulta kone kuitenkin otti järjen käteen ja alkoi pelittää. Minä sain jutun kirjoitettua. Olen oppinut mieheltäni sitä, ettei kaiken tarvitse olla niin täydellistä, kunhan saa tehtyä. Myöhemmin voi sitten muokkailla, jos on tarve. Olen muuten aika ylpeä itsestäni, etten viivytellyt asian kanssa enempää, enkä luovuttanut heti ensimmäisen hankaluuden myötä. Nyt juttu on kirjoitettu ja voin yliviivata sen tehtävälistaltani. Sillä yleensä olen maailman parhaimpia vitkuttelijoita, ja kärsin siitä niimpalkauhiast. No tänään en kärsinyt!

Olen raskauteni takia jouluun asti sokerilakossa, mutta kroppa huutaa hiilihydraatteja. Ostin tänään croisantin ja karjalanpiirakoita, teki gutaa. Ainakin mielelle, kropasta en mene takuuseen. Mutta aina ei vaan jaksa harrastaa itsekuria. Tai siis useimmiten en jaksa... Sokerilakko on kuitenkin hyvä ja selkeä raja minulle, siitä aion pitää kiinni. Makeanhimo onneksi talttuu hedelmillä ja rusinoilla ja sen sellaisilla aika hyvin, eikä niitä tarvitse kilokaupalla syödä.

Nyt on raskaan päivän ilta. Poika nukkuu ja mies tulee pian töistä. Huomenna on uusi päivä. Ja uudet kiitollisuudenaiheet. Tänään tajusin erittäin selkeästi sen, että ihmisen on oleellista ymmärtää olevansa arvokas ja tärkeä Jumalalle. Arvostuksen ja hyväksynnän hakeminen muilta ihmisiltä on turhuuksien turhuutta; aina tulee olemaan joku, joka ei sinusta tykkää. Mutta se ei haittaa, sillä Jumala tykkää. Piste.